Projektipäällikön kevättervehdys

Heippa!

Gustav Kani täällä kirjoittelee pitkästä aikaa, hypähdin tänne rakennusblogiin tuolta Iloloikkien puolelta!

Ellette vielä tienneet, niin meikäkani on tämän koko rakennushässäkän projektipäällikkö, ylirakentaja, työnjohtaja ja laaduntarkastaja. Viime aikoina olen ollut kiireinen, kun olen toiminut myös laatantestausryhmän esimiehenä.

Niin, emäntä ja isäntä antoivat minulle tuulikaapin potentiaaliset lattialaatat testaukseen, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, miltä laatat tuntuvat minun käpälieni alla. Ainakaan liian liukkaita laatat eivät saa olla, koska liika liukkaus rajoittaa tai ainakin hankaloittaa luontaista liikkumismuotoa, jota iloloikkaukseksi kutsutaan.

Toinen testattavista laatoista oli 30x30-kokoinen ja kuului uuden kotikolomme vakiovaihtoehtoihin, toinen oli 45x45-senttinen eikä se ollut vakkarivaihtoehto, mutta eivät emäntä ja isäntä joutuisi siitä lisähintaakaan maksamaan.

Ensimmäisenä testauspäivänä totesin, että keltainen matto on kaikista miellyttävin pötkötysalusta.

Kahden vaiheilla.

Koska emäntä haukkui minut hyödyttömäksi hyppypossuksi ja hän uhkasi erottaa minut koko testiryhmästä, päätin vähän aktivoitua laattojen suhteen.

Seuraavana päivänä kokeilinkin varovaisesti laatoille loikkaamista. Mutta hyi yäk, pienempi laatta oli kurja! Syy ei kuitenkaan ollut se, että laatta olisi luistanut käpälien alla, päinvastoin: laatta oli aivan liian karhea! Jos loikkisin noin karhean laatan päällä päivittäin, käpäläkarvani kuluisivat kurjasti, samoin kuin emännän villasukat. Laatta myös pitää ikävää rahinaa käpäliä vasten - niin karhea se on! Kun laatta on nyt jonkin aikaa lojunut huoneeni lattialla, mieluummin sekä minä, emäntä että isäntä kierrämme laatan kuin suruloikkaamme laatan päältä.

Sen sijaan suuri laatta ei tunnu käpälien eikä kuulemma villasukkienkaan alla kurjalta. Laatta ei ole liian liukas mutta se ei myöskään hiljennä loikkausvauhtia, ja koska suurempi laatta ei ole niin karhea kuin pieni laatta, suuri laatta on helpompi lakaista puhtaaksi esimerkiksi hiekanmuruista tai heinänkorsista.

Nyt olen ottanut suuren laatan jo ihan ikiomakseni ja vedän yleensä makoisia päivätirsoja pää laatan päällä. Kun viimein nousen nokosiltani, huomaan, että laattaan on jäänyt suuni kohdalle kuolajälki. Kuolaa ei kuitenkaan ole paljon - se vain näkyy paremmin tummassa laatassa kuin mitä se vaaleassa näkyisi.

Täydellinen tyynyni!

Ai niin, olen saanut viime aikoina herkutella myös oksilla, jotka on kerätty uudelta reviiriltämme, jota kuulemma tontiksi kutsutaan. Tontillamme kasvaa kai paljon pajua, ja pajua en yleensä tykkää nakertaa, mutta oman tontin pajunoksat minulle kyllä maistuvat, namskis!

Innoissani odotan niitä keväisiä päiviä, kun emäntä ja isäntä raivaavat koko tontin kaikista risuista ja kaatavat siellä kasvavan monikymmenmetrisen koivun ja antavat sen minulle iltapalaksi. Tai itse asiassa voisin mennä henkilökohtaisesti valvomaan tontinraivausurakkaa, ettei yhtään risua, keppiä tai mullanmurusta heitetä epähuomiossa pois. Hampaineni voin harventaa pöheikköä ja käpälilläni kaivan tantereen tasaiseksi, jotta voimme sinne uuden kotikolomme rattoisasti rakentaa.